TurnausVäsymys

En tiedä johtuuko se syksystä, elämästä, arjesta, mistä lie, mutta se on taas ensin hiipinyt hipihiljaa olan taakse, tehdäkseen lopulta yllätyshyökkäyksen. Turnausväsymys siis. Enkä tarkoita elämää. Kuten alati jatkuvaa sirkusta trion kanssa (nimimerkillä: yritinpä tässä imuroida, kun yksi juoksee koiran kanssa ympyrää, toinen kiljuu "äiti korviin sattuu" ja kolmas yrittää tehdä tuskissaan totaaliremonttia kämppäänsä). Saatikka työtä: se olisikin jo naurettavaa, jos kolmannella työviikolla olisin niin sanotusti dead. Koiran iltalenkityksetkin ovat ihan jees, ruoan laitto menettelee (pyykkääminen: ei ikinä), autokouluun olen jaksanut panostaa jotenkuten. Olen totaalisen väsähtänyt siihen, että sen arjen ja työn, eli sen elämän, lisäksi pitäisi jaksaa painaa vielä yhtä"sivuduunia"

Sivuduunilla tarkoitan vaikkapa Kelan lippulappujen täyttämistä. Ymmärrän hyvin, että lomakkeita pitää täyttää ja asiaankuuluvat lausunnot olla kunnossa, jotta saadaan terapioita ja tukia. Mutta kun ei vaan jaksaisi. Olen ihan naatti leikkimään salapoliisia: kun yksi kaupungin puheterapeuteista on ottanut loparit, mistä saan puuttuvat lausunnot (luojan lykky: yksi kaunis päivä, noin kuukauden myöhässä, se "vain tipahti postiluukusta"). En jaksaisi tapella enää yhtään Topon vammaistuesta. Haalia lisää lausuntoja ja miettiä ranskalaisin viivoin, mikä lapsukaisen kanssa on niin vaikeaa, haasteellista, valvottavaa, lääkinnällistä, sairaudesta johtuvaa, raskasta ja kuormittavaa. Eikö Kela voisi avata jotain videopalvelua, jonne voisit vain kerätä materiaalia arjesta, tyrkätä sen Kelan-eetteriin ja niiden perusteella tehtäisi niitä päätöksiä? Kun nyt pääsin vauhtiin, niin ärsyttää sekin, että kun j u u r i sain Topon suhteen syksyn lomakerallin päätökseen, seuraavaksi to-do-listalla ovat Sampun koulunkäyntiarviot ja niitä seuraava uusi ralli.

En jaksaisi miettiä, mitä teemme tilapäishoidon kanssa. Nyt parin rankemman tilapäishoitojakson jälkeen Topolla oli selkeästi parempi jakso. Kävimme hoitopaikan kanssa puhelimessa pitkään ja hartaasti läpi Topon juttuja, ei Topon juttuja, ruokailu- ja nukkumistottumuksia. Mistä se voi olla merkki kun Topo on niin sanotusti "pysäkillä" (epilepsia/verensokerit/päänsärky/väsymys/yleinen ketutus), milloin pitää antaa särkylääkettä, pitääkö antaa epikohtauksiin ensiapulääkettä, missä vaiheessa hätyytellään vanhempia. Laitan nyt kaiken toivoni siihen, että pienehkön tilapäishoito-notkahduksen jälkeen homma alkaa taas toimia hyvin, emmekä joudu miettimään, että mistä löytää Topolle uusi tilapäishoitopaikka. Hyvä tilapäishoitopaikka. Miten saamme sinne hoitojaksoja, milloin saamme sinne hoitojaksoja. Toivon, että saisin tämän kohdan ainkain hetkellisesti ruksattua yli "to-do-sivuduuni"-listalta.

Välillä tulee korvista se, että on niin riippuvainen takseista (vaikka olen syvästi kiitollinen kyydityksistä). Että odotan joka päivä, koska vammaispalvelut ottavat yhteyttä "kotikäynnin merkeissä" (yksi käynti peruuntui jo, kiitos huushollissa kiertäneen flunssan). En jaksaisi taas esitellä lausuntoja, kertoilla arjesta, muokata koulupäivää (ja tilailla erikseen taksikyytejä), jotta vammaispalveluiden henkilö näkisi pojat livenä. Miksei muuten vammaispalvelutkin voisi avata jonninsortin videokanavan: sinne saisi syytää niitä "otoksia arjesta". Jos otosten lisäksi heräisi kysymyksiä koskien lasten edesottamuksia ja hoidettavuutta, niin sitten vaikka se kotikäynti? Olisi muuten hemmetin tehokasta!

Tarvitsisin asioiden hoidosta syyslomaa. Itseasiassa mielestäni olisi varsin suotavaa, että asioita hoitavat vanhemmat saisivat myös säännöllisin väliajoin heittäytyä vapaalle. Tietyt ajankohdat voitaisiin julistaa "hoitovapaiksi": Kela ei saisi lähettää kirjeitä, vammaispalvelu sähköpostia, hoitavat tahot kutsua neuropsykologisiin testeihin tai eeg:n, tilapäishoidossa pitäisi kertakaikkiaan kaiken vain sujua vähintäänkin, kuin tanssi. Eikö se olisi ihan reilua?

Muutoin kaikki sujuu varsin mukavasti. (kop-kop: nyt kun sanon näin, niin ensi yönä meillä on luultavasti influenssan, parvorokon ja noron sekoitus. Kaikilla.). Härdelli ei ota laantuakseen, mutta välillä otan taukoa siitä. Kysyn jokaiselta trion jäseneltä erikseen: onko jano, nälkä, pitääkö vaihtaa mahdollisesti vaippa seuraavan vartin sisään. Jos kaikkiin edellä mainittuihin kohtiin vastataan ei, hipsin sängyn päälle, luen hetken kirjaa, tai vaihtoehtoisesti katson puoli tuntia saippuoitani. Leikin olevani yksin kotona. (ok, siihen tarvittaisiin äänieristetty huone, mutta voihan sitä aina yrittää oikein pinnistellä, mitä tulee mielikuvituksen käyttöön). Sen jälkeen jaksaa taas.

Tykkään duunistani. Ja aina kun olen saanut iltaisin talon hiljenemään palkitsen itseni jollakin (koska se ON varsinainen saavutus!): jäätelöllä, suklaalla, erityiskahvilla, joskus viinilasillisella. Tunnen oloni ihan voittajaksi. Ja otan ainakin illan verran vapaata kela-tilapäishoito-vammaispalvelujutuista. Naamani näyttää samalta, kuin Eliaksen askartelema tyyny.

Joka oli muuten yllätyksistä ihanin: kun olin potenut megamigreenin, jonka kourissa yritin kuitenkin hoitaa kela-juttuja, vetänyt työpäivän suht suosiolla maaliin migreenin jälkimainingeissa, ja "viimeisillä voimillani" hoipuin kotiin: kokkaamaan-imuroimaan-leikkimään sirkustirehtööriä, kaivoi Elias koulusta kotiuduttaan itseaskartelemansa ihanuuden repusta. Kapsahti kaulaan, sanoi "tämä on äiti sun unikaveri, jos sua väsyttää, voit mennä vaikka sohvan päälle makaamaan ja ottaa sen kainaloon". Eihän sen jälkeen voinut olla, kuin: naama hymyssä. Tuosta tulee henkilökohtainen hymynaamani: kun turnausväsymys on huipussaan, katson sitä ja ainakin pienen hetken helpottaa.

P.S lisää hyviä juttuja päivään: eikö sen voi ottaa suorastaan kohteliaisuutena, kun herra kuusvee kiittää, käyttäen sanoja "kiitos herra ihminen"?

Villakoiran Vuosi: (reilu) Vuosi Koiranelämää

Olin aika tasan tarkkaan neljän ja puolen vuoden ajan, melko ponnekkaasti vihjaillut miehelle koiran hankinnasta huusholliin. Mies ei lämmennyt idealle sitten pätkän vertaa, ja perustelulista hänen pontevalle ei:lle oli pitkä:
- Hän ei ole koiraihmisiä,
- Topolla menee lopullisesti pasmat sekaisin,
- Mitä sitten tehdään, kun pitäisi lähteä reissuun,
- Kuka sitä ulkoiluttaa aamuisin,
- Niin ja iltaisin, kun vihmoo räntää,
- Entäs Sampun allergiat.

Perheen sisäisessä väittelytilaisuudessa myös vastapuoli, eli allekirjoittanut oli tehnyt kotiläksynsä, mitä tuli pontevien ei:den listaan ja niiden kumoamiseen:
- Miehestä voi tulla koiraihminen. Eikä hänen tarvitse sitä olla, perheestä löytyy niitä muutoinkin, veikkaisin vähintään kolme kappaletta.
- Koirasta voisi tulla hyvä ns. terapiakoira Topolle. Lohduntuoja huonoina päivinä ja hetkinä. Rymykaveri hyvinä päivinä ja hetkinä.
- Kuinka usein me reissaamme muutenkaan?
- Tietenkin MINÄ ja POJAT ulkoilutamme koiraa aamuisin.
- Samoin, kuin iltaisin, eritoten, kun vihmoo räntää
- Otetaan allergiaystävällinen koira.

Reilu vuosi sitten keväällä, vuosien juupas-eipäs väittelyjen jälkeen olin, kuin olinkin saanut niskalenkin, voittajanotteen, mitä tuli projektiin "koira tulee taloon". Mies oli itse alkaillut surffailla koirasivuilla, selvitellen pentutilanteita ja niitä allergiaystävällisiä rotuja. Kun vielä sattumien kautta saimme kuulla nelikuisesta villakoirasta, nimeltä Roope, joka etsi uutta kotia, homma oli sinettiä (rahansiirtoa ja koiran kotiinhakua) vailla valmis.

Roope tuli meille toukokuussa 2016. Joten tässä on elelety jo yhden kauden verran pimeitä aamuja, räntäisiä iltoja, tehty pari reissua, ja Topo ja Roopekin ovat päässeet perusteellisesti tekemään tuttavuutta.

Pitää myöntää, että vastaväitteissäni ainoastaan Topo-kohdan suhteen en ollut sataprosenttisen varma "kannastani". Olin varautunut myös siihen, että Topolla oikeasti menee hetkellisesti pakka sekaisin, kun huusholliin ilmestyy hyppivä, pomppiva, räksyttävä, karvakaveri. Pieni orastava pelko oli onneksi turhaa. Ensimmäisenä iltana Topo vilkaisi Roopea hieman pitkään, mutta ei muuten perustanut söpöstä, pienen karitsan näköisestä kaverista (joka ei haukkunut!) tuon taivaallistakaan. Viikkojen vieriessä pala palalta Roope alkoi varamaan oman kokoista paikkaansa Topon sydämestä. Nykyään Topon istuessa sohvalla ipad sylissään, Roope monesti makoilee siinä vieressä, kosketusetäisyydellä Toposta. iPadin tuijottelun lomassa Topo kömpelösti paijaa Roopea ja toteaa tasaisin väliajoin tyytyväisenä "Hooje". Hooje, eli Roope. Viikonloppuaamuisin Toposta on maailman hauskinta maata sänkymme päällä, ja leikkiä Roopen kanssa. Kikattamiselle ei tule loppua. Roopen kyttäillessä liian suurella innolla Topon lauantaimakkaroita ja lihapullia, Topo on keksinyt hipsiä eväidensä kanssa omaan huoneeseensa, ja laittaa oven kiinni perässään. Ei houkutusta, ei Roopea.

Pariin kertaan, Topon ollessa Citytulppaanissa hieman pidemmän jakson, koko muu sekalainen seurakuntamme on ollut reissussa. Roopen hoitoon saaminen ei ole ollut homma eikä mikään. Viehättävä tapaus on varastanut vanhempieni sydämessä olevan koiranmentävän aukon ja heidän ollessa kotona, hoitopaikka on aina ollut tarjolla. Tämä ongelma siis ratkesi, kuin itsestään...

Niin, kuka sitä koiraa ulkoiluttaa aamuisin... Hyvin pitkään homma oli enimmäkseen allekirjoittaneen kontolla. Joo, myönnän ihan suoraan että jokuseen kertaan tuli manattua koirakuume sinne, minne ei minkään valtakunnan aurinko paistele. Mutta: enimmäkseen aamuinen happihyppely oli varsin omalla tavallaan rentouttava, sekä ehdottomasti hyvin mieltä puhdistava tapa aloittaa päivä. Jossain vaiheessa viime syksyä keksimme yhtäkkiä miehen kanssa, että Elias voisi ottaa kontolleen ainakin Roopen iltapäiväulkoilutukset. Hän saisi vähän vastuuta (iso poika-, isoveli-meiningillä), sekä vastuunkantamista vastaan viikkorahaa/tavarapalkintoja. Bonuksena se, että meidän takapihaltamme pienestä metsästä alkavat loistavat lenkkimaastot, jossa ei tarvitse pelätä tienylityksiä (joita Elias ei todellakaan itsekseen hanskaa!), pyöräilijöitä, sekä muutenkaan mitään ylenpalttista trafiikkia. Elias otti roolinsa vastaan enimmäkseen innokkaasti (eihän sitä nyt oikeasti ketään voi huvittaa joka päivä lähteä iltapäivällä koiraa pissittämään, se nyt vaan on fakta). Jossain vaiheessa viime talvea (?) laajensimme vastuun käsittämään myös aamulenkkejä. Niiden suhteen koin paskamutsi-syndroomaa sen sataan kertaan, kun katsoin ulko-oven raosta, miten tyyppi lähti kelissä, kuin kelissä painamaan metsään koiran kanssa. Aamun vielä kajastaessa. Tätä nykyä homma toimii niin, että erittäin aamuvirkkuna tyyppinä Elias herättyään pukee päälleen, pistelee menemään aamulenkille ja sen jälkeen tulee ilmoittamaan minulle (joka aamulaiskana ja äreänä venyn ja vanun sängyssä aina aivan liian pitkään), että "kävin Roopen kanssa", antaen seikkaperäisen raportin pissojen ja kakkojen määrästä. En koe enää paskamutsi syndroomaa tämän asian suhteen: Elias kantaa vastuunsa rinta rottingilla, vastuun antaminen on kasvattanut häntä ainakin desimetrin verran, ja näin saamme myös hyvin opetettua yhden elämän oppitunneista: Mikään ei tule ilmaiseksi. Jos haluaa uuden Oktonautin, niin sen eteen pitää paiskia myös hommia. Kuten ulkoiluttaa koiraa.

Iltalenkit ja rännän vihmomiset... Niin, siinä kävi katsokaas niin, että mies olikin tietämättään koiraihminen. Tai ainakin villakoiraihminen. Noh, siis ihan ainakin villakoira-nimeltään-Roope-koiraihminen. Jossain vaiheessa (melko alkuvaiheessa kröhöm...) iltalenkkivuoroja alettiin jakamaan kristillisesti. Ja totuuden nimessä: iltaralliaikaan tunnin happihyppely koiran kanssa, kuulokkeet päässä, seuranaan omat ajatukset, ei aina ole se huonoin vaihtoehto... Ulkovaate (ja lenkkikenkä-)varaston kasvaessa Roopen taloon tulon jälkeen, kelitkään eivät ole juuri haitanneet. Siis nehän ihan oikeastikin ovat (enimmäkseen!) lähinnä pukeutumiskysymys!

Olen kerran aiemmin ollut ns. koiranomistaja. Koira oli hurmaava sekarotuinen matami nimeltään Nelli. Nelli haisi kroonisesti kalalle (syömättä sitä), haukkui hysteerisenä 10 sekuntia, aina kun joku astui ovesta sisään. Oli koko elämänsä ajan sitä mieltä, että KAIKKI vieraat tulivat automaattisesti aina moikkaamaan häntä. Nelli ei saanut mennä sohvalle, mutta meni sohvalle makaamaan aina kun silmä vältti. Maastoutuen siihen "kuolleen näköisenä", ettei vain jäisi koiruudesta kiinni. Nellistä lähti ihan käsittämättömän paljon karvaa kaksi kertaa vuodessa. Nellillä oli musta, paksu, kiiltävä karva. Täysin tuntemattomat pysäyttelivät meitä ja Nelliä ilta- sekä aamulenkeillä, kysellen miten ihmeessä hoidamme koiran uskomattoman kaunista karvaa. Vastasimme aina häpeillen "pirkka nappuloilla". Olisi kai siihen voinut lisätä "sekä rakkaudella" perään? Nelli ei ikinä pissannut sisälle, eikä Nelli halunnut lenkille kuin pariin kertaan päivässä.

Nelliin verrattuna Roope on kuin se yö, tai sitten päivä. Kummin nyt haluaa. Roope on fiksu tapaus, (sori Nelli, voittaa sut tässä sarjassa mennen tullen...), joka ei turhia hauku (poislukien kaikki lähitienoolla hiippailevat metsäneläimet ja muut lenkillä olevat koirat. Niitä on muuten melkoisen paljon liikenteessä iltaisin klo 20.30-22 välillä...) Roope kerjää ruokapöydästä, eikä haise kalalle. Roopesta ei lähde karvaa, mikä on ah niin ihanaa. MUTTA: villakoiraa pitää pestä kahden viikon välein ja trimmauttaa suht usein. Roope omistaa huushollin kalleimmat shampoot, sekä käy kalleimmalla "kampaajalla". Niin ja Roope on uros... Pieni koirauros = merkkausta, merkkausta, merkkausta. Olen oikeastin repinyt hiuksia päästäni, miettinyt, että aloitan pojille kampanjan "pupu tuli taloon". He saavat siltä seisomalta kävellä eläinkauppaan, valita söpöimmän pupun, ostaa sille häkin, pelit ja rensselit. Mutta vastavuoroisesti Roope pitää antaa uuteen kotiin. Merkkaaminen saa minut kertakaikkiaan hulluuden partaalle. Olen pessyt mattoja kymmeniä, kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Joku voisi huomauttaa, että älä laita mattoja lattialle. Minä huomautan takaisin, että tätä matsia Roope ei voita! Minä määrään missä ainakin matto seisoo tässä huushollissa!

Roope on kemiallisesti kastroitu, mutta ilmeisesti homma ei mennyt ihan kuten piti. Koska merkkailu vain jatkui. Nyt Roope kulkee "pissapöksyissä". Pissapöksyt ovat sellainen kangaskappaleen kokoon nähden törkeän kallis viritelmä, joka kirjaimellisesti viritellään sisälläollessa merkkailutyökalujen päälle. Roope käy ulkoilemassa neljä kertaa vuorokaudessa. Välillä se saattaa vähän ärsyttää. Esimerkiksi silloin, kun illalla tekisi mieli kömpiä ajoissa sänkyyn. Kunnes muistat: "ai niin Roope"... Roope varastaa trion pehmoeläimet, ja änkeää sänkyyn nukkumaan heti kun silmä välttää. Roope on ärsyttävän hurmaava ja hurmaavan ärsyttävä tapaus, joka sopii tähän huusholliin täydellisesti. Vaikka se pissaa ja ajoittain räksyttää, varastaa ne pehmoelukat ja karkaa joka ainoasta pienestä aidan raosta joka pihalta löytyy, niin Roope vain kertakaikkiaan on ihan meidän koira. Meille täydellinen.

KahviTauko

Minulla on kotona yksi ikioma paikka. Parveke. Talon hyvin miesvaltainen väki tietää, että sinne ei kenelläkään muulla ole asiaa. "Sisustan" sen aina keväisin oman näköiseksi: vähän kukkia, lyhtyjä, joku kiva matto (joka tietenkin ensimmäisen sateen myötä kastuu litimäräksi, lähinnä ollen litimärkä, kaiteella roikkuva matto, lopun kesää). Pakenen parvekkeelle joskus perjantaisin, kun talo on rauhoittunut, viinilasillisen kanssa. Katson metsää, katson taloyhtiötämme. Istun rauhassa. En räpellä puhelinta, olen vain ja istun. Säännöllisesti parkkeeraan sinne kahvikupin kanssa. Kauniina lauantaiaamuna saatan nauttia siellä aamukahvin, joskus totaalisen villiksi heittäytyessäni keitän iltakahvit ja istun parvekkeella. Rauhoittuen, miettimättä sen kummempia.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet aikamoista rallia, mitä elämään tulee. Olen mennyt paikasta toiseen sata lasissa, sen kummemmin miettimättä eilistä, ja suuremmin murehtimatta huomista. Elämänoppikirjojen ja viisaiden ihmisten lausumien viisaiden ajatuksien mukaan niin pitääkin elää: tässä hetkessä. Mutta olen tässä samalla oppinut, että välillä eilisen läpikäyminen ja huomisen pohtiminen voivat olla hyvin tärkeitä asioita. Olen viime viikkoina tajunnut, että eteenpäin mennään jonkinasteisen säästöliekin turvin. Väsymys on ollut aikamoista, ja se arki ollut enimmäkseen suorittamista. Onneksi olen myös osannut pysähtyä ja nauttia niistä elämäni tärkeimmistä asioista: en niistä kahvihetkistä pelkästään, vaan niistä todella tärkeistä asioista: lapsista. Mutta silti: liian usein asiat ovat olleet rempallaan. Pääni sisäinen to-do-lista on kasvanut kasvamistaan. Lähtien ihan siitä sesonkivaatteiden kaapeista kaivamisesta lähtien.

Nyt olen ottanut ja pysähtynyt kahvitauolle. Sellaiselle, jonka aikana käyn läpi sen eilisen, yritän suunnitella huomisen ja saada rauhan tähän hetkeen. Juuri tällä hetkellä talvivaatteet pyörivät pesukoneessa, koska haluan sinnikkäästi uskoa kevääseen. Vaikka ulkona näyttää siltä, että räntäsade voi alkaa ihan millä minuutilla tahansa, uskon kevääseen. Talvivaatteiden aika on tältä erää ohi. Olen myös päättänyt, että päättömästi paikasta a, paikkaan b juoksentelu on hetkellisesti ohi. Haluan ottaa aikaa sille, että hengitän, teen Kela-hakemukset ajallaan, muistan koulun- ja päiväkodin palaverit ilman muistutuksia. Ja olen triolle läsnä, 100%, joka ainoana hetkenä, jolloin he minua tarvitsevat. En niin, että pelaan pikaisesti muistipelin, näpyttäen samalla puhelinta ja täyttäen pesukonetta. Haluan mennä autokouluun, ajaa ajokortin, ostaa jonkun oman pienen kotteron. Noh, kai tässä on pääpaino sanalle: haluan. Vaikka elämä ei suinkaan aina mene oman haluamisen mukaan, niin nyt haluan myös antaa sille mahdollisuuden. Aiemmin syksyllä tein päätöksen olla lähtemättä opiskelemaan ja otin vastaan työpaikan. Se ei ollut sitä, mitä minä halusin, mutta silti tein niin. Joka ainoa päivä mietin, että minä en halunnut tätä, minä haluan jotain muuta. Mutta olin jo liian tottunut hautaamaan omat haluamiset jonnekin sydämen pohjalle, ajatuksissa pahnan pohjimmaiseksi. Joten olen jatkanut sinnikkäästi sitä suorittamista. Halua-ääni on jostain piipittänyt säännöllisesti, mutta suorittaminen on sen vaientanut.

Mitä tulee kirjoittamiseen… En suin surminkaan ikinä, kuuna päivänä ole kutsunut itseäni "bloggaajaksi". Kirjoittaminen on ollut enemmänkin sellaista ajatusten virtojen suoltamista, pään tuulettamista. Ei bloggaamista… Olen uhannut lopettaa kirjoittamisen x-kertoja. Tiedän jo, että en tule lopettamaan. Koska kirjoittaminen on jollain tapaa verissä, juurikin tapa tuulettaa ajatuksia, suoltaa pihalle ne virrat pään sisältä. Kirjoittamisesta on myös  tullut harrastus. Mutta nyt minä haluan löytää toisenlaisen harrastuksen: vaikka hitto vie sen ompelun. Onhan ompelukone tämän harrastuksen aloittamista odottanut piirongin päällä sinnikkäästi, käyttämättömänä, kolmen vuoden ajan. Niin ja valokuvaaminen: nelikymppislahjaksi saatu viimosen-päälle-kamera on odottanut kaapin päällä, akku tyhjänä "parempaa hetkeä" sellaiset, hmm… kaksi vuotta. Haluan oppia käyttämään kameraa! Ottamaan kuvia, joista jää jälki muuallekin, kuin pään sisäisiin arkistoihin. Haluan viedä Sampun uimakouluun, Eliaksen ratsastamaan ja viettää Topon kanssa iltapäiviä keinuen ja juoden mehua.

Seuraavaksi ripustan talvivaatteet kuivumaan, synkkenevästä säästä huolimatta keitän kupin kahvia, menen istumaan parvekkeelle, pidän tauon. Ja palaan tänne, kun olen läpikäynyt eilisen ja pohtinut huomisen. En tiedä onko se ensi kuussa. Ensi syksynä. Ehkäpä jopa ensi vuonna. Mutta kuten aina: tauot loppuvat aikanaan.

Siihen asti: voikaa hyvin, muistakaa kahvitauot! <3

Monet Kasvot

Miehellä on tapana hyväntahtoisesti kutsua allekirjoittanutta "hellittelynimellä" Rod Stewart, kun kömmin aamulla tukka rodimaisesti sekaisin aloittamaan päivää. Siitä on sitten hyvä lähteä laittamaan itseään minuuttiaikataululla, niin sanotusti ihmisen näköiseksi. Homma vaatii hiuksiin "wash and go"-maisen leikkauksen, koska fööni on tätä nykyä jotain, jolla kuivataan Roopen turkkia pesun jälkeen ja suoristusrauta lähinnä kylpyhuoneen "kaunistus", tai enemmänkin tilan viejä. Koska ikä ei ala enää kakkosella, eikä kolmosellakaan, tarvitaan apua meikkiarsenaalista, jotta itsestään saa maalattua jotakuinkin ihmisen näköisen, ennenkuin aloittaa päivän "toimistominänä". Laittaa "toimistonaamarin" kasvoilleen.

Valitan kyllä avoimesti valvotuista öistä, kiireisistä aamuista, siitä, että piti taas juosta junaan-bussiin, miksen ikinä opi nousemaan ajoissa ja noh: ruuhkavuosista. Harvemmin silti kerron, eritoten töissä, siitä, että miltä minusta oikeasti tuntuu.

Miltä tuntuu, kun näen Topon opettajan lähettämän sähköpostin kesken työpäivän. "Nyt ei taas mene oikein hyvin". Syöksyn hänen soittaessaan "puhelinhuoneeseen" puhumaan Topon tilanteesta. Siitä, että pitäisi kai yrittää saada sairaalan kanssa yhteinen palaveri kasaan, koska vointi seilaa niin mahdottomasti, eikä sitä voi laittaa käytöshäiriöiden piikkiin enää. Opettaja ehdottaa jotain pidempää sairaalajaksoa, tai kunnon lääkeremonttia. Tuolloin olen sydämessäni totaalisen surullinen, väsynyt, poikkipuhkiloppu, mutta heilutan silti naamalle liimattu toimistohymy kasvoillani ohi kulkevalle kollegalle.

Puhelun jälkeen sanon ääneen, että olen poikki. Jonka jälkeen vilkutan se toimistohymy naamalla ohi kulkevalle esimiehelle. Oikeasti tekisi mieli vain itkeä. Huutaa, että te ette tajua mitä juuri nyt käyn läpi. En silti jää erittelemään fiiliksiäni. Totuuden nimissä, en usko, että kaikkia se välttämättä niin hirveästi edes kiinnosta. Sillä tiedostan toki enemmän, kuin hyvin, sen että meillä kaikilla on tässä elämässämme omat lastimme kannettavana.  Tiedostan sen, että varmasti moni työtovereista kulkee käytävillä toimistohymy kasvoille liimattuna, sydämen ollessa raskas, surullinen, kyynelten poltellessa silmänurkissa. Sellaisia me olemme: kotijutut ja työjutut. Kotinaamari ja työnaamari.

Välillä kamelin selkä hetkellisesti katkeaa. Kuten silloin, kun pitkästä aikaa lähdemme koko perhe iltalenkille. Lähikauppaan. Elias ja Sampu hypähtelevät iloisesti edellä, me miehen kanssa tuuraamme koiran taluttamisen ja Topon rattaiden lykkimisen kanssa (voin kertoa, että herran kärräily menee jo ihan liikuntasuorituksesta…). Kaupassa teemme pikaostokset: reippaille hyppelijöille jäätelöt, miehelle ja minulle mustikkavichyä (yhteinen "addiktio"), Topon keräillessä omia elintarvikkeitaan koriinsa. Kauppahetken keskeyttää mies joka lähestyy minua ja kysyy ärsyyntyneenä, että "onko se kissapipoinen poika sun poikas" ja jatkaa "se syö tuolla suoraan paketista makkaraa. Ei niin voi tehdä. Iso poika". Alkaa itkettää. Mumisen vain "anteeksi, me kyllä ostamme makkaran".

Haalin laumani kasaan, ohjaan lauman kassalle ja kassan kautta ulos. Tajuan olleeni kireän oloinen (ookoo, todella kireä) kassalla, joten liimaan hymynaamarin kasvoilleni, käännyn kassaneitiä kohden ja huikkaan "kiitos, heippa".

Ulkona Elias ja Sampu availevat innoissan jäätelöään, episodin ärsyynnyttämä Topo möykkää rattaissaan, minä purskahdan itkuun. Siinä kaupan pihalla, kaiken kansan keskellä. Mitkään naamarit eivät enää riitä. Kyynelet tulvivat silmistä, ja räkä alkaa valua nenästä. Mies yrittää lohduttaa "älä hei tommosesta pilaa päivääsi". Mutta kun naamari on rikki, se on tosissaan rikki. Nyyhkin ja pärskin puolet kotimatkasta. Kun olen nyyhkinyt ja pärskinyt tilanteen aiheuttaman pahanolon pois, aloitan aiheesta "nyt mä sitten pilasin Eliaksen ja Sampun iltalenkin". Miehen laittaessa käden olkapäideni ympärille, todeten "sä mitään pilannut". Sillä hetkellä tykkäään miehestä vielä normaalia enemmän.

Illalla Elias antaa minulle pusun, ja toteaa:"äiti, oli tosi kiva käydä yhdessä lenkillä, mennään taas huomenna jooko". Jäätelö pelasti lenkin: pätkisjätskiin keskittyminen vei huomion nyyhkivästä ja pärskivästä äidistä, Eliakselle jäi iltalenkistä vain hyvä fiilis. Vastaan "mennään vaan". Hymyilen, ja se ei ole naamarihymy, vaan sellainen sydämestä lähtevä hymy.

Niin me muuten menemmekin. Hyvänä päivänä kaikki menee putkeen, ei niin hyvänä osaan silti kulkea hymynaamari kasvoillani, oikein huonona päivänä naamari menee hetkellisesti rikki. Mutta hei, sellaista se elämä on. Monia naamareita, monia kasvoja, jotka kaikki mahtuvat yhteen ainoaan päivään.