Äitinä Pojille

Varmasti melkoisen moni on somen puolella törmännyt "poikien äidit"-yhteisöön. Lukenut yhteisön blogitetekstejä, katsellut instan kuvia, tai törmännyt facebookissa kiertäviin ns hassuihin tilanteisiin, joihin poikien äitinä joudut. Itselläni ne tilanteet tulevat säännöllisin väliajoin jonkun face-kaverin jakamina vastaan. Ja lähestulkoon aina olen voinut itsekseni nyökätä, sekä todeta "just noin".

Hassua kyllä, mutta jo vuosia ennen Sampua, ensikosketuksemme vammaispalveluihin; kerrassaan ihana naishenkilö, "risti" minut "poikien äidiksi". Valitettavasti asiakassuhteemme tämän vammaispalveluiden kultakimpaleen kanssa ei jatkunut loputtomiin.  Itseasiassa tuo vammaispalveluiden asiakkuuden kulta-aika kesti vain vuoden-parin verran. Mutta kultakimpaleemme jäi asumaan sydämeeni ikuisiksi ajoiksi. 

Ilmeisesti lössimmekin teki häneen jollain tapaa lähtemättömän vaikutuksen...  Useamman vuoden "tauon" jälkeen törmäsimme, ihan muissa, kuin vammaispalvelumerkeissä. Hän tuli riemastuneena moikkaamaan todeten: "en enää muista sun nimeä, enkä enää oikein poikienkaan nimeä. Mutta en ikinä unohda teitä. Mulle olet aina poikien äiti".  Antaen perään halauksen. 

Kun jossain vaiheessa kahden pojan kombosta tuli kolmen pojan trio, alkoi kertakaikkiaan olla helpompaa ruveta puhumaan triosta "vain" poikina, sen sijaan, että olisi puhutellut joka sälliä nimellä. Tyyliin: "Oltiin poikien kanssa puistossa."  "Pojat voivat ihan jees." "Pojat ovat lomalla, minä töissä." ... Ja sitä rataa. 

Toki olen aina ymmärtänyt olevani kolmen poikalapsen äiti. Jälkikasvuni vaatteet ovat vauvasta lähtien olleet joko linjastolla unisex, tai sitten sinne poikamaisiin kallellaan. Eliaksen jäljiltä kotoa löytyy nukke, sekä nukenrattaat, mutta muutoin: eritoten poikien kasvaessa, lahjoista on tullut niin sanotusti poikamaisempia. Mutta aiemmin se poikamaisuus jollain tapaa hukkui sairastamisen alle. Sitä ei aina tiennyt, että mikä heittäytyminen, haluaminen, tai vastustaminen meni huonosti voimisen piikkiin. Mikä meni perus uhmaiän piikkiin. Ja mikä taas oli ns. "poikamaista". Kunnes vuosien vieriessä, elämän edes jollain tapaa vähän tasaantuessa (tai sen epätasaisuuksiin jollain tapaa tottuessa): aloin bongailla niitä poika-juttuja. 

Tätä nykyä olen aivan totaalisen vakuuttunut, että :

- pojat ovat julmetun paljon äänekkäämpiä kuin tytöt. Joo, luonnollisesti tytötkin osaavat huutaa. En ole niin dinosaurus, ettenkö muistaisi tyttöikäisenä satunnaisesti (vanhempani ehkä haluavat lisätä tähän: säännöllisesti...) karjahtaneeni. Mutta pojissa on jokin asetus, joka on jatkuvasti "liian äänekäs"-asennossa. Eliaksen ja Sampun väliset keskustelut käydään enimmäkseen volymella "puolikuurokin kuulee". Kun he suputtavat salaisuuksiaan, kuulen ne ilman minkään valtakunnan lisälaitteita sujuvasti alakerrasta yläkertaan. Sama pätee Topoon. Kun hän erittäin hyvänä päivänä keksii, että nyt lauletaan kuulkaas (luonnollisesti olettaen, että laulukaverina toimii äiti-ihminen) ihhahhaata täpötäyden kauppakeskuksen rullaportaissa, se "ihhahhahaa" ei kumpua suusta hiljaa ja söpösti. Ei: se kajautetaan kunnolla ilmoille

- pojat huseeravat julmetun paljon enemmän, kuin tytöt. Joo, olen luultavasti jonkinasteinen huseerauksen naapurustomestari. Mutta häviän sata-nolla poikalapsille mitä tulee huseeraukseen. Huseerauksella tarkoitan sellaista ei-mitään-tarkoittavaa lattialla luuhaamista, ja nouhoamista. Sellaista, että kun purat kauppakasseja, niin yhtäkkiä, totaalisen puskista, keittiöntason ja jääkaapin välille on ilmestynyt lattianrajaan sellainen vajaa satakakskytsenttinen "mytty". Johon luonnollisesti kompastut laittaessasi maitopurkkia jääkaappin. Aiheuttaen luonnollisesti aikaan huutomyrskyn "äiti, ai ai ai ai, mua sattui", sekä pakokauhun valtaamaan hetken, jolloin näet maitopurkin treffaavan parkettilattian. Huseeraminen on myös sellaista "muuten vaan maassa makoilua" ja yleistä nuohoamista. Jonka vuoksi ihan satavarmasti...

- poikien vaatteet likaantuvat nopeammin, kuin tyttöjen. Jep. Olen kirjoittanut pyykinpesusta muutamaan kertaan. En jatka enää aiheesta. Muuta kuin uudelleen toteamalla, että ihan satavarmasti poikalapset sotkevat vaatteensa nopeammin!!

Jossain hetkellisessä mielenviassa lähdin tänään alkuillasta liikuttamaan joukkuettani vähän naapurustoa pidemmälle ruokakauppaan. Vaikka alkuperäinen suunnitelma oli tehdä kauppakeikka huomenna, töiden jälkeen, ylhäisessä yksinäisyydessä. 

Kaikkien trion jäsenten vointi oli vähintäänkin siellä ok-tietämillä. Mutta siitä huolimatta sain karjahtaa liian monta kertaa "ylös sieltä lattialta", "nyt ei tapella", "nyt jos vielä tapellaan, ei tule lauantaikarkkeja", "nyt ei sitten tule lauantaikarkkeja", "Elias, jos et lopeta äiti heittää sun puhelimen roskiin": no, te tiedätte mitä kaikkea fiksua, filmaattista ja aikuismaista tulee lausuttua, kun pojat eivät osaa käyttäytyä kaupassa... Miettien mielessäni, että tällaisiako meistä tulee, kun me kasvatamme poikalapsia? Vähän liian kovaäänisiä, huseerajia, joilla on jatkuvasti ruokatahra helmassa, räkäisen pusun aiheuttama limalammikko jossain olkapään tietämillä? 

Niinhän sitä sanotaan, että lapset kasvattavat. Trio on sitä tehnyt oikein urakalla. Avannut ovet uudenlaiseen maailmaan: jossa välillä ollaan silmätikkuja siksi, että he eivät ole ihan kuin kaikki muut. Ja välillä siksi, että he ovat lauma äänekkäitä poikia ja minä olen äitinä pojille.