Unelmien PerjantaiLahja: Valoa Pihalle

Vuosia sitten, kun olin nuori ja siinä määrin kuosissa, että kipittäessäni korkkarit jalassa (enää ei voi pitää juurikaan korkkareita, koska nilkannyrjähdysvaara) hameen helmat hulmuten työpaikalle, satunnaisesti oikeasti joku saattoi viheltää perääni. Olin huseerannut aikani matkailualalla, päätyen parin mutkan kautta työskentelemään vakuutusyhtiöön. Vakuutusyhtiössä sain "tutorikseni" ihanan naishenkilön, joka työtehtävien lisäksi opetti minulle yhden elämän tärkeistä opetuksista: joka perjantai pitää ostaa itselleen perjantailahja. Kiitokseksi itselle siitä, että on jaksanut (jossain määrin kunnialla) tsempata läpi työviikon. Tätä opetusta olen suurella ilolla vaalinut sydämessäni, ja elämässäni läpi vuosien. Muistanut melko orjallisesti noudattaa oppimaani.

Koska tähän viikkoon mahtui kolme työpäivää, yksi pimeänajon simulaattori autokoulussa (tuloksena: asiaankuuluvasti virtuaalista peuranlihaa), sekä yksi törkeän aikainen aamuherätys, päätin, että tänään on sellainen perjantai, jolloinka on ehdottomasti perjantailahjan aika.

Hirveässä (vaihteeksi) kiireessä suhasin yhdellä bussilla työpaikalta niin kutsuttuun "automarkettiin". Keräsin vimmalla koriin trion perjantaiherkkuja: pari pakettia lauantaimakkaraa, pari pussia sipsejä, tarkalleen ennalta määritellyt lauantaikarkit, mikrohampparit ja mikroranut (voi sitä onnen määrää, kun trion kotiutuessa paljastin päivän menyyn), itselle puolisäkillistä irtokarkkeja (luonnollisesti vain koska ne olivat tarjouksessa). Pysähtyen, kuin seinään "kaamosvalo-osaston" kohdalla. Kaamosvalot, 50 prosentin alessa. Samointein päähän iski ajatus "tuossa on minun perjantailahjani". Ostan hienoimman mahdollisen paketin. Halvalla kun saa.

Tyytyväisenä roudasin itseni, sekä aivan liian painavan ostoskorin kassalle, maksoin ostokseni ja juoksin bussiin, joka veisi minut kotiosoitteeseen. Kotona lumityöt. (Nuoskalumi, painaa muuten ihan hemmetisti. Oli varsinainen ilo huomata, että tunti lumitöiden teon jälkeen auratraktori kävi vihdoin ja viimein pihassamme...), sen eksoottisen perjantaimenyyn valmistaminen. Takan sytytys, sekä ikuinen vahtaaminen: onnistuinko hommassa vai en. Tulen palaessa takassa, trion alkaessa tyytyväisenä katsomaan tv-ohjelmiaan mahat pullollaan (muutaman: -äiti olet ihana ylistyslauseen jälkeen) päätin ryhtyä tositoimiin: Lähteä pihalle virittämään perjantailahjaani.

Muoviboksin päällä oleva tarralappu tiesi kertoa, että pakkaus sisältää 58 metriä valonauhaa ja lisäksi 10 metrin johdon. Ei kun epämääräinen johto-valonauha-nivaska käteen (ei luonnollisesti hanskoja mailla, eikä halmeilla) ja kiertämään ympyrää pihalla nököttävän lehmuksen ympärille. Noin 10 minuutin kohdalla tajusin, että 58 metriä valosettiä on ihan hemmetisti. Siis todella paljon! Ajatus toi mieleeni selkeät kuvat ala- ja yläasteen jumppatunneista. 60 metrin juoksukisoista. Joissa olin kroonisesti surkea. Ei millään tapaa mieltä ylentävää. Pian tein myös huomion: 58 metriä "valonauhaa" saa helposti aivan järkyttävään solmuun. Tai noh: järkyttävän isoon solmukimppuun. Jälleen kerran sain myös muistutuksen siitä, että tönömme seisoo sievästi rinteessä: Kauhean korkealle ei yletytä ilman apuvälineitä. Apuvälineitähän luonnollisesti löytyy tällaiselta "harrastelijafiksaajalta": Yhtä haravaa ja yksiä keittiötikkaita myöhemmin olin valmis jatkamaan puuhaa.

Puolta tuntia, hitsin paleltuneita sormenpäitä, 100 ei niin lapsiystävällistä, mielessä kovaan ääneen lausuttua kirosanaa myöhemmin, se 58 metriä valonauhaa oli viritetty, sen hemmetin lehmuksen ympärille. Lopputulos:

No, ei sinnepäinkään, kuin mielessäni kuvittelin. Ei millään tapaa symmetristä, kaunista, lehmuksen parhaita puolia esiin tuovaa. Pääsin lopputulostani ihastellessa (okei: puoli-itkien kauhistellessa) listaamaan jälleen yhden asian pois "jos ikinä alan yrittäjäksi, yritykseni tekee:"-listalta. Minusta ei ikinä tule jouluvalojen asentajaa. Tajusin myös, että 58 metriä valonauhaa on muuten viritetty sen lehmusreppanan ympärille niin tiukkaan, että se ei enää irti lähde. Muuta kuin saksimalla. Niin ja se perjantailahja:

Kyseisen "pienen operaation" jälkeen en enää todellakaan laske sitä hitsin solmukasaa perjantailahjakseni. Vaan iltalenkillä suuntaan koiran kanssa lähikauppaan, ostamaan ehkä kilon suklaata ja ainakin yhden oluen. (koska sitä viiniä ei vieläkään ole ruokakaupoissa. Niin ja luultavasti ostan kaksi olutta).

Tarinan opetus: Muista perjantailahja. Muista myös, että perjantailahjan tulee olla jotain nautinnolista. Jotain vain itselle tarkoitettua. Jotain joka ei ole verenpaineita ja sykkeitä nostattavaa, eikä mahdollista elinajanennustetta laskevaa.

Kasvatuksen KompastusKivet

Yllätys: olen itsekin kolmilapsisesta perheestä. Joskaan totuuden nimissä en ikinä suunnitellut "alkavani kolmen lapsen äidiksi". Homma meni lähinnä sillä: kaikki otetaan vastaan, mitä suinkin saadaan -meiningillä. Ja tässä sitä siis ollaan: kolmen lapsen äiti-ihmisenä.

Omasta kodistani ehkä suurin saamani kasvatusoppi on se, että lapsia kohdellaan tasavertaisina. Vaikka minulla on monen monta vuotta nuorempi pikkuveli, joka luonnollisesti on saanut pysyväis-vauvan-roolin perheessä (ok, ei ehkä enää lähestulkoon kaksimetrisenä, yli kolmekymppisenä kaverina), ei hänkään "pikkuruisuudestaan" huolimatta päässyt ikinä minkään valtakunnan lellikin asemaan. Toki esikoisen roolissa jouduin hieman uurtamaan uraa pikkusisaruksilleni mitä tuli kotiintuloaikoihin (joita olin todella huono noudattamaan), limudiskoihin, poikakavereihin, yökyläilyyn ja ekaan kaljakokeiluun. Mutta vanhempani taisivat olla melko fiksuja tapauksia sen suhteen, että he ymmärsivät, että kaikki edellä mainitut tulevat vastaan jossain vaiheessa elämää. Toisilla aiemmin, toisilla myöhemmin. Olen kuulemma ollut niitä kotiintuloaikoja lukuunottamatta melko helppo kersa, mutta epäilen että olen oman korteni kantanut kasaan, mitä tulee isäni ehkä hieman harmaantuviin ohimoihin...

Samaa kohdella tasavertaisesti-oppia olen yrittänyt jalostaa omalle jälkikasvulleni. Oman vaikeutensa kasvatushommiin on tuonut se, että perheessä asustaa kolme täysin erilaista kaveria. Enkä nyt tarkoita pelkästään luonteenpiirteitä, vain lähinnä tuota kehityssaraa. Sampu eskarilaisena on kaveri, jolla hoksottimet pelaavat rasvatun lailla. Hän huomioi hienosti ympäristöä. Protestoi epävääryyksiä, on varsin omatoiminen kaveri (asia josta tuli positiivista palautetta eskarikeskustelussakin päiväkodilla), sekä osaa kyseenalaistaa tarvittaessa (sekä ajoittain ihan vain huvin vuoksi ja urheilun kannalta) asioita laidasta laitaan.

Elias on kaikkia rakastava, maailmaa syleilelevä luonne. Varsin peruskilttitapaus, jonka planeetat ovat oikeissa asennoissa, kunhan vain kerran viikossa on karkkipäivä, ja on olemassa selvät sävelet sen suhteen, että mitä leluja ollaan seuraavaksi ansaitsemassa koiran ulkoiluttamisella ja hyvällä koulutyöllä. Hän ei kehitysvammastaan johtuen osaa samalla tavalla ollenkaan kyseenalaistaa, eikä hänellä ole samanlaista tuntumaa elämän epävääryyksistä. Rajuinta jota hänen suustaan voi päästä on "äiti on tyhmä ja äiti pitää heittää kaatopaikalle". Elias osaa jaella kohteliaisuuksia ja hän on pikkuhiljaa alkanut myös ymmärtämään, että esim äiti-ihmisen pehmittely ylimääräisen jälkiruokapäivän suhteen on paljon helpompaa, kun vaikka ensin kehuu tämän kokkaustaitoja maasta taivaisiin (Sampun visertäessä äkäisenä taka-alalla "eihän äiti osaa tehdä hyvää ruokaa").

Topo taas... Johtuen hänen epäreilun rankasta elämästään, olemme vasta pikkuhiljaa opettelemassa tuntemaan kaveria, joka Topo oikeasti on kaiken pahanolon alla. Siellä asuu kujeileva pikkumies, joka on uskomatonta kyllä: katraan rauhallisin kaveri. Mutta joka eritoten palkitsemissaralla on aivan eri puusta veistetty, kuin hänen kaksi veljeään.

Olen aina ollut äärimmäisen tarkka sen suhteen, että kaikki lapsukaiset saavat yhdet suuret joulu- ja syntymäpäivälahjat. Jos yhdelle ostetaan extempore, ilman erillisä kunniamainintoja hyvistä suorituksista, joku yllätys, lelu, tai herkku, sellaiset pitää hankkia myös kahdelle muulle. Tämän lisäksi olemme pikkuhiljaa alkaneet lanseerata näitä ansaittuja palkintoja...

Tässä tulee vastaan ongelma: Kuinka paljon triolta voi vaatia? Ja minkälaiset mittarit heille tulee asettaa, mitä tulee näihin reippauspalkintohin.

Sampun kanssa lanseerasimme aamuja ja elämää helpottamaan ihan konkreettisen "palkintotaulun". Piirtotaulu, johonka kerätään tähtiä. Yhden sellaisen saa, kun aamutoimet sujuvat ilman kommervenkkejä, yhden sellaisen saa, kun lähtee tennistunnille reippaasti. Tähden saa siitä, kun hoitaa oman osuuden tiskikoneen tyhjentämisestä. Sampulla on hyvin selvillä sekin, mitä hän on ansaitsemassa tähdillä: kauko-ohjattavaa autoa. Homma sujuu kuin rasvattu!

Elias toivoo säännöllisin väliajoin lisää oktonautteja, Pate Postimiehen moottoripyörää, Tuomas Vetureita yms pikkusälää. Sävelet ovat hänellekin selvät, millä niitä ansaitaan: Roopen ulkoiluttaminen aamuisin, sekä iltapäivisin, sekä läksyjen teko. Niin ja tietenkin peruskiltteys. Joka toinen lauantai suuntaamme joko johonkin ostoskeskukseen, taikka kaupungille, lunastamaan palkintoja. Selvää pässinlihaa tämäkin. Eliaksen kohdalla "palkintotaulu" ei niinkään palvelisi: hänellä suoritukset pysyvät paremmin mielessä ja taulu vain vaikeuttaa asian hahmottamista. Sampun kohdalla taasen taulu on ehdoton: hänelle se tauluun tähden piirtäminen on konkreettista asian etenemistä.

Mutta entäpä Topo? Ensinnäkin, valitettavasti kaverin leikkitaidot ovat huonot. Hän rakastaa palloja, mutta niidenkin suhteen pahin huuma alkaa olla menneen talven lumia. Pehmoelukat ovat pop, mutta niiden avulla häntä ei saa motivoitua minkään valtakunnan puuhaan: ne eivät kiinnosta niin paljon. Topo on sitä mieltä, että hänen ruokaympyräänsä kuuluvien elintarvikkeiden hankinta on ihan jokaiseen kauppareissuun kuuluvaa: siinä on turha äiti-ihmisen viserrellä, että sipsit kuuluvat herkkupäiviin. Jollei siis ole valmis särkemään äänivalleja ja nostattamaan omia verenpaineita vaarallisille tasoille.

Kun Elias ja Sampu ovat saaneet kauppareissuilta vahvistuksia Ryhmä Hau-kokoelmiin, uuden dvd:n, askartelutarvikkeita, tai ulkopelivälineitä, olen kantanut kotiin selkä vääränä: niitä palloja. Kun niitä palloja on alkanut pyöriä jaloissa niin talon joka huoneessa, kuten pihan joka nurkalla, olemme pakanneet niitä jätesäkkeihin ja kierrättäneet niitä päiväkotiin. Jossain vaiheessa havahduin puuhan typeryyteen. Annoin itselleni sisäisen armahduksen: koska Topo saa aina kaupassa käydessään ne sipsinsä ja lauantaimakkaransa, ovat hänen veljensä oikeutettuja saamaan ajoittain muovisia pelastuskoiria ja KungFu-panda leffan osan kiljardi. Kun se päivä tulee eteen, että Topo alkaa ymmärtää jotain syy-seuraus-suhteesta, niin ehkä hänenkin kohdallaan voidaan lähteä toteuttamaan "ansaintopolitiikkaa", vaikka niiden sipsien kannustamana.

Vaikka ansaintapolitiikkaa on siis vaikea toteuttaa tasavertaisesti trion jäsenten kesken, olen yhdessä asiassa ihan natsimutsi .Nimittäin käyttäytymisessä. En todellakaan, suin surminkaan, väitä (tai edes kuvittele) kasvattavani jotain käyttäytymisen mallioppilaita. Mutta olen tyytyväinen siihen, että olemme opetelleet Topoa myöten aktiivikäyttämään sanaa "kiitos". Majakka ja perävaunu ovat oppineet korjaamaan jälkensä ja Topokin on alkanut osoittaa liikuttavan kömpelöitä elkeitä sen suhteen, että opit alkavat menemään perille hänenkin kohdallaan. Satunnaisia "työtapaturmia" lukuunottamatta kaverit ovat hiffanneet, että nyrkeillä ei selvitetä erimielisyyksiä. Ja että omista tavaroista pitää pitää huolta. Jos minulla olisi oma palkintotauluni, saattaisin näistä suorituksista piirtää siihen yhden hyvin ansaitun tähden.

Välillä muuten tuo palkitsemis- (tai lahjonta-) politiikka kääntyy matkan varrella liikuttavalla tavalla päälaelleen. Eilen päätin houkutella Eliaksen kanssani iltapäiväkävelylle. Kaveri kun ei myöskään omaa kiitettäviä leikkitaitoja, ja "kotisunnuntai" tuppaa hänen kohdallaan, ulkoiluhetkiä lukuunottamatta, menemään muuten liiaksi "oggi ja torakat"-sarjan seuraamisen puolelle. Tällä kertaa houkuttimena toimivat lenkin jälkeinen pulla, sekä lasillinen limua. Puimme kunnon ulkoiluvermeet mukaan, otimme Roopen kaveriksi ja suuntasimme läheiseen keskuspuistoon. Jossa tarvoimme ihan kiitettävää vauhtia kuuden kilometrin lenkin. Iltakylvyn jälkeen, kun keskustelimme viikonlopun tekemisistä, niin tärkein juttu ei ollutkaan se ylimääräinen pulla, karkkipäivä, pizzaperjantai, lauantaina lunastettu reippauspalkinto, vaan meidän yhteinen iltapäiväkävely. Niin oli muuten allekirjoittaneen mielestäkin... Pizzaperjantait unohtaa arjessa nopeasti. Lenkkiä kauniissa syksyssä, metsän ääniä kuunnellen, parhaassa seurassa: sitä ei unohda.