Saa Katsoa, Mutta Ei Tuijottaa...

Koska säätiedotus lupaili sadetta, koko rahan, sekä koko sunnuntaipäivän edestä, ja trion kanssa "vain kotonahengailu" on kertakaikkiaan poissuljettu vaihtoehto, lähti karavaani asioimaan kauppakeskukseen. Kaikki planeetat eivät olleet ihan suotuisimmassa mahdollisessa asennossa vierailua ajatellen. Topon yö oli ollut harvinaisen repaleinen. Josta seurasi luonnollisesti se, että sekä Topon, että valvojatoverin, eli allekirjoittaneen, mielet olisivat suht repaleisia. Mutta kaikesta huolimatta päätimme uhmata sekä sadesäätä, että väärässä asennossa olevia planeettoja, että repaleisia mieliä ja lähteä keikalle.

Miehen ollessa parturin tuolissa, me muut suuntasimme ruokakauppaan. Eetu oli valjastettu jäätelöpalkkiolla vahtimaan Topoa. Hukkasin ensimmäisen minuutin aikana Topon vahdin, seuraavan viiden minuutin aikana Topokin oli kadonnut, ja seuraavan kymmenen minuutin sisään kadoksissa oli myös Sampu, joka oli valjastettu etsimään kadonneita lampaita. Kaikesta huolimatta pääsimme ihan kunnialla (annan kauppakeikasta lapsille + äidille yleisearvosanan vahva kasi) kaupasta pihalle. Jopa niin, että kaikki ostoslistassa olevat tarvikkeet oli muistettu ostaa. Bonuksena: ostoslistalta ei oltu lipsuttu tekemään ylettömiä määriä ylimääräisiä heräteostoksia.

Koska tänään ihan oikeasti on loman viimeinen päivä, triolle luvattiin tarjota sunnuntailounas hampparipaikassa. Loman ehkä kymmenes sellainen (todellakin ensi viikosta ruotuun!). Luonollisesti tässä ei millään tapaa ollut taka-ajatuksena se, että talouden täysi-ikäiset henkilöt voisivat luistaa lounaskokkaamisista. Siitä mistä aita on matalin...

Annan hampparipaikkareissusta koko porukalle arvosanaksi ehkä jopa ysin. Kaikki jaksoivat nätisti odottaa ruokiaan. Kukaan (lue:Sampu) ei kaatanut päälleen, tai vieruskaverinsa päälle mitään lounasannoksestaan. Topolla oli yllättäen jättinälkä, ja koska nyt on oikeasti loman viimeinen päivä, käytiin hänelle tilaamassa ylimääräinen annos nugetteja. Topo jaksoi kauniisti odottaa ylimääräistä nugettiannostaan, eikä yrittänyt salaa anastaa veljiensä hampurilaisleipiä. Kaikki olivat tyytyväisiä. Repaleiset yöt ja mieletkään eivät päässeet pilaamaan keikkaa. Luulen, että onnellisin oli Topo. Hän ehti ruokailun aikana sanoa vähintään 35 kertaa nam-nam, sekä kymmenen kertaa "tii-tos". Kilareiden määräksi jäi pyöreä nolla.

Vaikka hampparipaikka oli sateisena sunnuntaina melko turvoksissa, ja yleinen hälinätaso oli korkeahko, onnistui Topo siitä huolimatta keräämään itselleen vähemmän salaa vilkuilevaa yleisöä. Ymmärrän vielä, että joku katsoo pidempään, kun vedetään kilareita, kiljutaan, heittäydytään, ulvotaa ja meuhkataan. Ymmärrän jotenkuten vielä senkin, että katsotaan nopeaa vilkaisua pidempään, kun Topo avaa sen makkaripakettinsa (jonka luonnollisesti maksamme) jo kaupan käytävillä. Kyllähän kaupassa syöminen on asia, joka jatkuvasti herättää keskustelua. Mutta en enää ymmärrä, että mikä nugeteillaan fiilistelevässä suht pienessä pojassa on tuijottamisen arvoista? Ymmärrän vilkaisun, vähän pidemmän katseen. Mutta kallooni ei mahdu, mikä kahden keski-ikäisen naisen mielestä Topossa oli niin omituista, että häntä piti tuijottaa vähintään kerta kahteen minuuttiin. Olisi kai saattanut muuten kadota savuna ilmaan?

Mieltäni en tästä pahoittanut. Miksi olisin? Topo, kuten hänen veljensä (ja jopa vanhempansa!) käyttäytyivät kiitettävästi. Pisti vain ajattalemaan. Ja muistamaan, että meitä riittää joka junaan. On Topoja, ja ToponTuijottajia... sekä lauma muuta porukkaa.

Näin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä Topo on ehkä maailman kaunein kymmenen vuotias poikalapsi. Sietää häntä katsoakin. Sietää todellakin katsoa, mutta ei saa tuijottaa. Minun kaunis Toponi, joka luokitellaan vaikeavammaiseksi osaa kiittää joka bussikyydin jälkeen kuljettaa,. Huikkaamalla bussin ovelta: "tiitos". Tästä olen kasvattajan roolissa erittäin ylpeä. Äärimmäisen ylpeä olen myös siitä, että kahdelle paremmin ymmärtävälle veljekselle on mennyt perille oppi: jos joku mietityttää, kysy, sekä: saa katsoa, mutta ei tuijottaa. Näillä eväillä pärjää elämässä jo jonkin matkaa... Ja ne tädit siellä hampparipaikassa: olisitte kysyneet vain suoraan. Kyllä me olisimme kertoneet.

P.S Poikkeuksena ymmärrän hyvin hienoisen tuijottelun, jonka Topomme sai osakseen, hokiessaan, yhä siellä ihmisten ilmoilla, kovaan ääneen lempisanaansa. Joka on "kakka". Tai noh, lähinnä "kakka kakka kakka kakka kakka".... 

Elokuun Eka

Elokuun Eka. Tänään olisi ensimmäinen arkipäivä: eskarin, ja loma-ajanhoidon aloitus. Mutta allekirjoittaneen ollessa yhä työnhakumoodissa, sekä miehen pitäessä viimeistä kesälomaviikkoaan, on triokin luonnollisesti vielä loma-asennossa tämän viikon. Mökkeilyt on mökkeilty ja reissut reissattu, joten viimeinen lomaviikko menee luultavasti kotikulmilla hengaillessa. Vaikka virallisesti olemme siis yhä lomalla, herättää Elokuun Eka kuitenkin ajatuksia.

Siitä on kolme kuukautta, kun menin tekemään sen uhkarohkean tempun, että irtisanouduin vakituisesta työpaikasta. Olen sen jälkeen ollut paniikissa, peloissani, yhtenä päivänä miettinyt, että en osaa tehdä mitään, eli en voi hakea mitään työpaikkoja. Seuraavana päivänä jälleen uhkuen suuria suunnittelmia, taistelutahtoa ja roppakaupalla osaamista. Päivääkään en ole missään vaiheessa katunut sitä, että lähdin työpaikasta pois. Joka päivä olen sen sijaan katunut sitä, että jossain paniikkikohtauksessa päädyin aiemmin antamaan opiskelupaikan pois ja ottamaan työpaikan vastaan. Työpaikassa ei ollut tietenkään mitään vikaa. Se ei vain kertakaikkiaan ollut minua varten. Lähinnä sen vuoksi, että päivistä tuli kiitos hankalien työmatkojen, kohtuuttoman pitkiä. Tuntuu, että koko talvi oli yhtä työpaikalle, tai sieltä kotiin matkustamista, työntekemistä, sekä väsymystä väsymystä väsymystä. Skippasin kaikki sosiaaliset menot, noh itseasiassa, en muistanut enää mitä sosiaalinen elämä oikeasti tarkoittaa. Jätin ystävän nelikymppiset väliin... Mökkeydyin. Kun arki-iltoina oli noin puolitoista tuntia yhteistä aikaa trion kanssa, en halunnut viikonloppuisin tehdä mitään muuta, kuin notkua kotona ja olla perheen kanssa. Minä, joka auliisti viimeiset kymmenen vuotta olen toitottanut oikealle ja vasemmalle, että vaikka ollaan vanhempia, niin pitää olla omaa aikaakin, hylkäsin oman ajan täysin. Unohdin sen olemassaolon.  Joka ainoa viikko tiesin, että tämä on väliaikainen ratkaisu, mutta silti: en koskaan kuvitellut hyppääväni ihan ns. tyhjän päälle.

Elokuun Eka... Vietin aamun kirjoitellessa työpaikkahakemuksia. Olen ollut vähän laiska sillä rintamalla. Ystävät ja perhe ovat sanoneet, että nauti nyt "vapaa-ajasta", unohda hetkeksi työnhaku. Lepää, ota aikaa, vietä laatu-aikaa trion kanssa, tapaa ystäviä. Kuulostaa ihanalta. Teoriassa. Käytännössä: olen työntekijä. Joten vaikka en ole syytänyt hakemuksia oikealle, ja vasemmalle, niin kesälomankin aamurutiineihin on kuulunut ensimmäisenä selata Oikotien työpaikka-osiota läpi. Haluan mennä töihin! Tällä kertaa kuitenkin oman osansa työhakemusten-teko-laiskuuteen on tuonut se, että edelliskerrasta oppineena ymmärrän nyt ihan oikeasti, että tämä meidän elämämme asettaa rajoitteita työnteolle.

Hullua kyllä, mutta vasta viime talven jälkeen ymmärsin, että Topo tulee tarvitsemaan minua ja miestä kaikessa, niin kauan, kuin hän kotona asuu. Ei tule eteen päivää, jolloin hän ehkä osaisi itse kävellä kotiovelta raput alas autopaikalle, koulutaksiin, aamulla. Edes vaikka niin, että puhelimessa häntä siihen ohjeistaisimme. Ei tule eteen päivää, että hän ehkä osaisi olla tunnin iltapäivisin yksin, vaikka hänelle tekisi jääkaappiin eväät valmiiksi ja pyytäisi taksin kuljettajaa avaamaan hänelle ulko-oven.En usko, että tulee vastaan iltaa, jolloin Topon käydessä nukkumaan tiedän, että edessä on rauhallinen yö.  Koska vaikka mikä palikka Topon aivoissa menisi paikoilleen, hän ei ikinä tule olemaan "kuten me muut". Uskomatonta kyllä, se vaati viime talven, hullut aikataulut, 100% työajan, liian hankalilla työmatkoilla, ennenkuin ymmärsin,  että ei auta poltella sitä kynttilää kummastakin päästä loppuun. Hullua kyllä vasta viime talvena oikeasti ymmärsin, että se tärkein duuni on täällä kotona. Vaikka trio on elämäni tärkein asia ollut aina... Niin jotenkin olin yhä siinä "voin saada kaiken, perhe-ura-omaishoitajuus"-moodissa. Vasta viime talvena, tai lähinnä tämän kevään aikana tajusin, että jostain on luovuttava.

Joten Elokuun Ekana... Käyn yhä läpi jonkinlaista luopumisen tuskaa. Vaikka lähetin aamulla työhakemuksia ja haluan töihin, toivon samalla, että loma ei loppuisi ikinä. Että ei tarvitsisi tosissaan ruveta miettimään "mitäs sitten". Koen jonkinasteista "mitä jos mä en ikinä löydä töitä"-paniikkia. Tietäen samalla että se oikea työpaikka tulee vastaan. Elämä voittaa. Arki lähtee jälleen rullaamaan.

Elokuun Ekana laitan saappaat jalkaan, lähden Sampun kanssa poimimaan mustikoita. Leivomme muffinsseja. Koska meille tulee ystävä lapsineen kylään. Viime talvi on myös opettanut, että ilman ystäviä ei selviä... Vaikka minussa asuu pieni mökki-minä, sen pitää säännöllisin ajoin saada tuulettua ystävien kanssa. Ystävän kanssa me laitamme lapsille vesileikit pystyyn, Syömme muffinsseja. Olemme vielä hetken ihan vaan lomalla. Arki odottakoot hetken.

Oman Elämän Päiväkirja, otteita Facebookista

Facebook on oikeasti aivan loistava vempele monessakin asiassa. Kuten esimerkiksi:
-  Ystäväsuhteiden ylläpitoon: ruuhkavuosien aikana live-tapaamisajat ovat monesti kortilla. Facebookin kautta pääsee kätevästi niin sanotusti stalkkaamaan mitä ystävälle kuuluu. Sekä tietenkin messengerin kautta vaihtamaan kuulumisia. Loistava vaihtoehto, jos ei ehdi soitella, tai on ei-puhelin-ihminen, kuten allekirjoittanut.
- Korttelikirppiksillä pääsee loistavasti eroon romppeesta. Koska oikeasti faktahan on se, että toisen romu on toisen aarre. Meiltä on lähtenyt kiertoon vanhaa vaatetta, tuolia pöytää, pyöriä, leluja. Ja meille on löytynyt kirppiksiltä tuolia, pöytää, meille uutta vaatetta, pyöriä ja leluja. Kauhean kätevää.
- Oman elämän päiväkirjana: arkisia, hauskoja, ajoittain vähän surkeampia päivityksiä kun tulee ainakin tällaisen some-addiktin tehtyä suht säännöllisesti. Välillä, kun on luppoaikaa (lue: eli hyvin harvoin) on hauska selata omaa facebook-seinää taaksepäin. Huomata miten trio on kasvanut, kuinka monesta vaikeasta asiasta on selvitty ja miten elämä osaa olla hauskoja sattumia pullollaan. Tässä pikakelauksena muutamat parhaat palat minun "päiväkirjastani".

15.kesäkuuta 2014
Rauhallisen sunnuntai-illan salaisuus: yksi kappale kuumeilevia tyyppejä, joka tiedustelee jo kello 18, että saako mennä jo hammapesulle ja sänkyyn. Yksi kappale tyyppejä, jolla lääkemuutos päällä. Yksi kappale kolme vuotiaita tyyppejä, joiden mielestä päiväunet ovat ihan yliarvostettuja. 

Ihan oikeasti: pienet lapset ovat ihania, mutta vieläkin ihanampaa on se, että he kasvavat. Vuonna 2014 lääkemuutokset olivat suht arkista kauraa. Niitä oli tyyliin alvariinsa. Niistä(kin) ajoista on päästy pitkälle. Eritoten oman pääkopan suhteen: vuodet ovat opettaneet sen, että harvemmin lääkemuutoksissa piilee avain onnellisempaan elämään. Elämä on mitä on. Ja siitä pitää yrittää ottaa kaikki hyvä irti, juuri sellaisena, kuin se on. Lääkemuutokset ovat yhä ajoittain suurikin osa elämää, mutta odotukset ovat tätä nykyä erilaiset. Sitä toivoo, että tilanne tasaantuisi. Ei odota enää, että elämä muuttuisi radikaalisti "seuraavan ihmelääkkeen myötä".

12. heinäkuuta 2014
Joskus päivän paras juttu on se, että tuttu lääkäri on päivystysvuorossa. Sekä se, että huomenna on päivä uus. 

En unohda juuri tuon (sekä sitä edeltävän ja muutaman seuraavan) päivän fiiliksiä ikinä. Ne ovat syöpyneet mieleni sopukoihin ja syvälle sydämeen ikuisesti. Edellisenä päivänä Topo oli täyttänyt seitsemän vuotta. Syntymäpäivän aamuna hänen vointinsa romahti täydellisesti. Epilepsia näytti karvaasti, kuinka salakavala sairaus se osaa olla. Miten se hyökkää päälle valtavalla voimalla, silloin kuin vähiten osaat odottaa. Tuostakin tilanteesta selvittiin. Onneksi. Mutta jälkensä se jätti. Sekä tietynlaisen varovaisuuden, varpaillaan olon  ja pelon varmasti vielä vuosiksi eteenpäin.

12. elokuuta 2014
Saatiin sydäntälämmittävä muisto Topiaksen ensimmäisestä koulupäivästä. 

Kuva kertoo enemmän, kuin x-määrä sanoja. 

20. syyskuuta 2014 

Mitä nöyrin anteeksipyyntöni kaljavarastoaan täydentäneelle pöhnäiselle "herrasmiehelle", jonka kauppareissua se "huonosti kasvatettu kakara" meni ja häiritsi. Harmi kun unohtui antaa osoite olisit voinut tulla vaikka kahville ja jakamaan kasvatusvinkkejä. 

Jotkut asiat eivät ole kolmessa asiassa muuttuneet pätkän vertaa. Näitä huonosti kasvatettu kakara-kommentteja tulee valitettavasti yhä tasaiseen tahtiin (onneksi suht harvoin). Joinakin päivinä asian sivuuttaa olkia kohauttamalla, toisena tekee mieli avautua, kolmantena pahoittaa mielensä. Eritoten kaupan kassajonoissa hengailu ei ole vieläkään Topon juttu. 

4.lokakuuta 2014 

04.15 polkaisi aamuvuorolainen päivän käyntiin. Loppulössi teki seuraa 6.30. Onko tää joku lasten kostoretki vai mikä? #leppoisalauantai 

Jotkut asiat ovat muuttuneet kovinkin: loppulössi ei enää tee seuraa kello 6.30. Heistä on tullut a) aamu-unisia b) rauhallisien aamujen nautiskelijoita, jotka notkuvat sängyssä heittämällä ysiin asti. Toiset asiat eivät sitten muutukaan: Topo jaksaa yhä pyörittää aamuvuoroa säännöllisen epäsäännöllisesti (viikottain joka tapauksessa). Aamuvuoro alkaa yleensä siinä 03.15-04.45 välillä. #ihanaa

9. lokakuuta 2014

Mikä on varmin paikka, jossa lapsi ei suostu näyttämään tietotaidoistaan murustakaan? No Linnan neuropsykologin huone tietenkin... 

22. lokakuuta 2014

Lomakkeita täytellessä: lomakkeissa kysytään noudattaako turvallisuussääntöjä tulen käsittelyssä. Huoltaako itse pienet vammansa. Ja lukeeko ja totteleeko yleisiä kylttejä. Kysymykset koskevat herra kolmevuotiasta. Asiaa. 

Seuraavan vuoden lomakkeissa muuten kysyttiin, että osaako käsitellä tulta varovaisesti... Katsotaan mitä kuusivuotis lomakkeissa kysellään. Olisikohan sitten kymmenenvuotisbileiden paikka tässä perheessä: mitä tulee vuosittaisiin neuropsykologin tutkimuksiin. Mutta mutta: hyvässä lykyssä seuraavat testit ovat viimeiset. Koska seuraavana syksynä pahnanpohjimmainenkin on jo koulupoika.

6. marraskuuta 2014 

Elettiin suurten muutosten ja mullistusten aikoja. Lastenlinnan kahvi ja tee olivat ilmaisia! Ei enää hysteeristä kolikoiden etsintää, aamukahvin kuvat silmissä vilkkuen. Tai haikeana päiväkahvista luopumista: koska kolikot oli käytetty aamukahviin Tuolla keikalla olimme muuten influenssarokotuksen jälkimaininkeja viettämässä Topon kanssa. Vuosien jälkeen päätimme kokeilla, josko Topo kestäisi jo rokotuksia. Tai lähinnä hänen epilepsiansa. Eivät kestäneet. Eivät Topo, eivätkä epilepsia. Oli aika paska keikka. Vaikka kahvi olikin ilmaista. 

17. joulukuuta 2014

Sen siitä saa, kun oikein yrittää skarpata. Laitoin kerrankin kouluihin lahjat saajien nimillä. Päivällä tuli Eetun opettajalta viesti "Johannan lahja varmasti kuuluu Sarille. Johanna ei ole tänä vuonna enää ollut meidän luokalla töissä". No ei sit... 

Olenko joskus maininnut jotain huonosta muististani, sekä viimeisiään vetelevästä muistikapasiteetista? Tässä hyvä esimerkki. En ole enää laittanut kouluihin lahjoja

 henkilökohtaisilla pakettikorteilla varustettuna. 

17. maaliskuuta 2015

Tässähän ihan liikuttuu. Eetun erittäin tärkeä Tuomas Veturi otti hatkat. Katoamista murehdittiin syvästi, kyseessä kun oli juna, joka kulkee pojan mukana kaikkialle. Siis ihan kaikkialle. 

Kaupoista ei enää uusia junia löytynyt, joten laitoin meidän korttelikirppikselle ostoilmoituksen. Lauantaina tuli kotiinkuljetuksena uusi Tuomas tilalle. Ja tänään odotti autokatoksessa pussillinen junatavaraa. Lisäksi sain sähköpostia, jossa toisella paikkakunnalla asuva ihana ihminen tarjoutui laittamaan postitse heiltä löytyvän junan tulemaan Eetulle. 

Että voikin olla mahtavia ihmisiä olemassa. 

Mitä tähänkään voisi sanoa? Jotain somen voimasta. Ihanista ihmisistä. Sekä kertoa, että ne pian kaksi vuotta sitten saadut veturit ovat yhä joka yö Eetun "unikavereina" ja hän pakkaa joka aamu ne koulureppuunsa. Ne ovat niin tärkeitä. Kiitos heille, jotka Eetua junilla muistivat. 

20. maaliskuuta 2015

Voisikohan silloin puhua kiirelähdöstä, kun huomaa juna-asemalla ottaneensa vahingossa miehen villakangastakin.

Kertonee ehkä lähinnä jotain aamuista, arjesta, kiireestä. Elämästä. Parasta tässä oli ehkä se, että samaisena päivänä oli toistaisen "työurani" suurin asiakastapahtuma. Paikkaan siirryttiin busseilla. Asiakkaiden kanssa. Villakangastakit päällä. Olin edustava. 

20. toukokuuta 2015 

Onnea on; kolmen päivän migreenin jälkeen hyvät vauhdit pihakeinussa 

Topo rakas... Migreeni on yhä tiivis osa arkea ja eritoten keväät ovat erityisen vaikeita. Tässä oli juuri toivuttu toistaiseksi pahimmasta migreenistä. Aika monessa liemessä meidät on keitetty, mutta tällä kertaa tilanne vaati yhden Lastenklinikka-reissunkin. 

27. toukokuuta 2015

Linnaan päiväunille. Varustelu ainakin kohdillaan: "äiti, saako ottaa vielä yhden pingviinin mukaan".

Vaihteeksi yksi EEG-keikka edessä. En tiedä kuinka monia niitä on ollut. Ehkä asian arkipäiväisyydestä kertoo se, että lapsen suurin huoli oli se, että kuinka paljon hän saa 

ottaa leluja mukaansa. 

12. elokuuta 2015 

Eetu onkin sitten tältä viikolta viikkorahansa ansainnut: "ooh äiti, onpa sinulla kauniit hiukset".

Eetu... Minun fiksu, filmaattinen, kauniisti puhuva esikoiseni. Hän muistaa kehua ruokia, hiuksia, sitä miten "äidillä on kaunis punainen naama", kun äiti on puunannut itseään ennen illallista ystävän kanssa. Jotain olen tehnyt kasvatuksessa oikein!

30. elokuuta 2015

Kuva kuvaa enemmän, kuin loistavasti Eetun ja Sampun veljeyttä, ystävyyttä, yhdessäoloa. Päivästä riippuu se, kumpi on "blondi koira" ja kumpi ruskeaverikkö. 

23. syyskuuta 2015

Meinasin vähän valittaa, miten työliittymän siirto meni (taas) pieleen. Ja miten klo 11.20 soi puhelin. Topiaksen opettaja tiedutelee, että olihan tiedossamme, että poika tulee tänään kotiin kello 12 jälkeen. (No ei yllättäen ollut). 

Sitten muistin, miten päivälleen neljä vuota sitten oli uskomattoman kaunis syyspäivä. Olimme Samuelin kanssa rannalla kävelyllä. Viisi tuntia kävelylenkin jälkeen oli päivänselvää, että Samuelillakin on "suuri tuntematon". Silloin oikeasti taivas putosi niskaan. 

Tänään poika oli visiitillä samassa osoitteessa, kuin silloin neljä vuotta sitten. Arvioiden mukaan ainoa huolenaihe Samuelin suhteen on epäselvä puhe. Enkä edes luokittelisi sitä huolenaiheeksi. Kiitollisuuden määrä on loputon. 

Syyskuun 23 päivä, 2011. On päivämäärä jota en unoha ikinä. En unohda sitä tunnetta minkä koin, kun kärräsin minun pienen vauvani Lastenklinikan päivystyksen ovista sisälle. Miten tuttu neurologi kiiruhti meitä siinä ovella vastaan. Oli niin vilpittömän osaaottava, kaappasi minut halaukseen ja vakuutti "kaikki voi mennä hyvin. Kaiken ei tarvitse mennä niin vaikean

 kautta, kuin isoveljien kanssa on mennyt". Hän oli oikeassa. Ja  voi kuinka kiitollinen olen siitä. Joka ainoa päivä. 

9. marraskuuta 2015

"Moi, taisin jättää sateenvarjoni eteisen penkille. Laitatteko sen Samuelin reppuun. Ihme etten ole hukannut vielä yhtään lapsista. Onhan niitä kuitenkin kolme". Vastaus: "Sateenvarjo on repussa. Päiväkotiin jätettyä omaisuutta ei lasketa vielä hukkaan menneeksi". Synninpäästö!

Trion jäsenet ovat  saaneet viettää suurimman osan päiväkotivuosistaan maailman parhaassa päiväkotiryhmässä. Onneksemme Sampu saa käydä eskarinsa samassa ryhmässä. En osa edes kuvitella sitä luopumisen tuskaa, jonka tulemme keväällä käymään läpi, kun kymmenen vuoden yhteinen taival päiväkodin uskomattoman ihanien aikuisten kanssa päättyy. Onneksi saadaan ns. ottaa ilo irti vielä yhdestä päiväkotivuodesta. 

22. tammikuuta 2016

Assarin kanssa apteekissa. Pitkä hiljaisuus vesiautomaatin edessä. Jonka jälkeen huolestunut kysymys "äiti, mihin se kultakala on mennyt tuolta".

Sarjassamme "lasten suusta". Spontaani kysymys naurattaa vieläkin. Sekä muiden samaan aikaan apteekissa asioivien reaktiot: ripaus hämmennystä, sekä muutamat naurahdukset. 

7. helmikuuta 2016 

Jaahas

Sarjassamme "kyllä Topokin osaa, kun oikein haluaa"... Niin ja kannattaako kirjautua omilla tunnuksilla YouTubeen yms medioihin, ja sen jälkeen antaa pädi lapsen käyttöön. No joo: kannattaa jos haluaa odottamattomia kokemuksia! 

30. maaliskuuta 2016

Ihan oikeasti Espoon armas kaupunki: että menee hermo kun taas kopioin lääkärinlausuntoja ja täyttelen kuljetustukihakemuksia. Ei olisi muutakaan tekemistä tässä elämässä. Onhan se tietenkin äärimmäisen todennäköistä, että sitten sitten viime hakemusten vääntämisen ja lausuntojen kopioinnin, meillä olisi käynyt vaikka taikakeiju, joka olisi poistanut pojilta kehitysvammaisuuden. 

Kiitos Espoo, että teitte sen fiksun päätöksen, että kehitysvamma- ja autismidiagnoosilla kuljetukset irtoavat automaattisesti kerralla koko alakoulun ajaksi. Yhdet lippulaput vähemmän täytettävinä. Tuo täyttely osaa oikeasti olla niin hermoja raastavaa, että mieluummin lähtee melkein Topon kanssa Hulluille Päiville shoppailemaan... 

8. elokuuta 2016

Siitä sitten syksyn ensimmäistä palapeliä askartelemaan. #paineetnousee #sykkeetsata 

Tulevan syksyn tuhannen palan palapeliä odotellessa... 

8. syyskuuta 2016

Tilanteet joissa valkoiset valheet ovat sallittuja, osaa xxx "äiti, saitko hammaslääkäristä tarran". "Sain, mutta äiti unohti sen sinne hammaslääkärin luokse".

Eetu, maailman huolehtivaisin lapsi... 

22. lokakuuta 2016

Me käytiin kaksin Sellossa. Ei kiljuttu, huudettu, eikä heittäydytty kertaakaan. Kumpikaan meistä. Yhtään katoamisilmoitusta, tai kuulutusta ei aiheutettu. Topias sai palkinnoksi sipsejä ja kaksi palloa. Äiti sushia ja kuusi kanervaa. 

Muistutus siitä, miten odotukset muuttuvat, välillä asiat menevät jopa yli niiden muuttuneiden odotusten. Muistutus todella hyvästä päivästä. 

28 tammikuuta 2017

Epilepsia on aikamoinen. Aina kun luulet, että nyt on elämä vähän tasaisempaa, se osaa muistuttaa olemassaolollaan. Vuoristoradat kestää huomattavasti paremmin, kun näkee tuon hymyn. Tietää, että tyypin päivään mahtuu huonon olon lisäksi, myös paljon onnellisia hetkiä. Jälleen kerran; kun Topias hymyilee, minä hymyilen. 

 

Tässä kai elämä melko pähkinänkuoressa. Se osaa olla surun ja pelon sävyttämää vuoristorataa. Samalla ollen täynnä niin onnellisia, iloisia, hymyileviä hetkiä. Ne hetket pitää vain oppi näkemään, pysähtyä nauttimaan niistä. Koska ne ovat ne jotka auttavat jaksamaan, kun ollaan siellä vuoristoradan pimeällä tunneliosuudella. Tuon hetkiin pysähtymisen ja niiden näkemisen minun trioni on minulle opettanut. Se on maailman paras opetus. Joka tulee kantamaan pitkään. Loppuelämän, uskoisin...